Suomen kansan muinaisia loitsurunoja
Elias Lönnrotin kokoama "Suomen kansan muinaisia loitsurunoja" on laaja kokoelma vanhoja taikarunoja, loitsuja ja manauksia, jotka Suomalaisen Kirjallisuuden Seura keräsi Suomesta, Inkerinmaalta ja Vienan Karjalasta. Teos esittelee esikristillistä taikauskoa, jossa luonnon jokaisella ilmiöllä — vedellä, raudalla, tulella, tuulella, metsällä ja jopa unella ja kuolemalla — oli oma haltiansa, ja ylijumala Ukko hallitsi kaikkia. Runot koottiin useista toisintoja vertaamalla, jotta hajanaisista kertomuksista syntyisi mahdollisimman täydellinen kokonaisuus.
Teos avaa ikkunan suomalaisten esi-isien maailmankuvaan ja sanan mahtiin perustuvaan tietäjäperinteeseen, jossa loitsulla pyrittiin parantamaan, suojelemaan ja taivuttamaan haltioita. Vaikka kokoaja itse suhtautui taikauskoon kristillisen kriittisesti, runot ovat korvaamaton hengellinen muinaisjäännös. Ne säilyttävät kielen rikkautta, mytologiaa ja runomittaa sekä valaisevat sitä uskomusten maailmaa, josta myös Kalevala nousi — tehden teoksesta keskeisen kansanrunouden ja suomalaisen kulttuurihistorian lähteen.
How it begins
Elköön sinun joukossas löytykö yhtäkään ennustajaa, päivän valitsijaa tahi tietäjää tahi velhoa tahi lumojaa tahi noitaa tahi merkkein tulkitsijaa tahi joka jotaki kuolleilta kysyy, sillä jokainen, joka senkaltaisia tekee, on Herralle kauhistus. 5 Moseksen kirjan 18: 10-12. Jos esi-isillämme alkuansa lienee ollutki parempi tieto Jumalasta ja hänen vaikutuksestansa maailman hallinnossa, niin se tieto vähitellen hämmentyi tarusekaiseksi taika-uskoksi, joka esivanhemmillamme pakanuuden aikana oli vallallansa. Jumalan nimen tosin silloinki tunsivat, mutta sillä nimellä kunnioittivat monenlaisia henki-olentoja, joilta toivoivat jotain apua tahi pelkäsivät jotain pahaa itsellensä. Voimallisinta niistä kutsuivat ylijumalaksi eli erityisnimellä Ukoksi , ja hänen valtansa alaisia tavallisimmasta haltioiksi , välistä myös jumaliksi. Näitä haltioita, mitkä hyviä, mitkä pahoja, luultiin koko luonto täynnänsä olevan, ilmassa, maassa ja maan allaki. Ei ollut järveä, saarta, nientä ja lahtea, ei metsää, korpea, suota, kangasta, ahoa ja laaksoa, ei mäkeä, vuorta ja kukkulaa, ei lähdettä, puroa, jokea ja koskea, ei puuta, ruohoa ja kukkasta, ei ihmistä eikä muuta elävää, jolla ei olisi ollut erityinen oma haltiansa. Vedellä ja raudalla, tulella, tuulella ja pakkasella, vieläpä semmoisillaki olennoilla, kuin uni ja kuolema, oli oma lähimmäinen haltiansa. Näiden haltiain luultiin itsekunki voivan vaikuttaa hyvää tahi pahaa niin omalla alallansa kuin syrjäisillenki, johon niitä tarpeen mukaan hyvityssanoilla, rukouksilla ja uhreillaki kehotettiin, välistä myös nuhde- ja uhkaussanoilla taivutettiin.
Text from Project Gutenberg, public domain.