Vänrikki Stoolin tarinat (suom. Cajander)
Vänrikki Stoolin tarinat on Johan Ludvig Runebergin runoelmakokoelma, jonka Paavo Cajander on suomentanut. Teos koostuu joukosta kertovia runoja, jotka kuvaavat Suomen sotaa 1808–1809 Venäjää vastaan. Vanha vänrikki Stool muistelee nuorelle ylioppilaalle taisteluja ja niiden miehiä: kenraaleja ja sotilaita, talonpoikia ja naisia. Runot piirtävät esiin yksittäisiä kohtaloita — uskollisia, urheita ja usein traagisia — kuten korven kasvatin "Pilven veikon", joka rientää turvattomien avuksi keskellä sodan hävitystä.
Kokoelma on suomalaisen isänmaallisen runouden kulmakivi, ja sen avausruno "Maamme" tunnetaan kansallislauluna. Runeberg ylistää uhrautuvaisuutta, velvollisuudentuntoa ja kansan kestävyyttä vastoinkäymisten edessä, mutta ei kaunistele sodan kärsimystä eikä tappion katkeruutta. Teos loi pysyvän kuvan suomalaisesta sankaruudesta ja vaikutti syvästi kansalliseen itsetuntoon. Cajanderin sointuva suomennos toi nämä alun perin ruotsiksi kirjoitetut säkeet osaksi suomenkielistä kirjallista perintöä.
How it begins
Synkeässä metsäss' oli mökki, salomaalla, syrjäss, aivan tiestä; missä syksyst' alkain sota liikkui. Vainolaisen silmä sit' ei nähnyt tietä tallannut ei tänne vievää vihamiehen jalka; sanan toi vaan verisistä tappeluista kaarne vaakkuin ilman alla, taikka kotka joka kylläisenä kuusess' istui, taikka hukka, joka hurmehista saalistaan vei korven komeroihin. Tuvassaanpa pitkän pöydän päässä isäntä nyt pyhä-aatton' istui, huoahdellen arkihuolistansa. Kiinteästi käteen nojaa poski, lujaan kyynärpääkin pöydän päähän, mutta silmä välin syrjään vilkkui, pysymättä hiljaa paikallansa. Tuvass' olijoist' ei tuota nähnyt, perhekunnasta, ei kumpanenkaan, tytär ei, ei myöskään ottopoika; sylityksin istuivat he vaiti, käsi kädessä ja poskitusten, lieden luona aivan huoletonna. Vanhus viimein loihe lausumahan. Viisahalle sanat oli selvät, vaikka vaan kuin huvikseen hän lauloi, niinkuin virsi vieri, sanat sattui: "Korven kuninkaaksi karhu syntyy", niin hän lauloi, "kankaan kauneeks honka; mutta ihmislapsesta et tiedä suuruuteenko, voimaan valtaan, vaiko tyhjään turhuutehen syntynevi. Tupaan talvis-iltan' astui poika outona kuin metsän lieto lintu, eksyessään ihmis-asunnoille; pää se paistoi lakin haljenteista, kengän lumist' esiin pisti varvas, rinta paljas nutun riepaleista. Ken ja mistä?—Kysy: ken ja mistä, rikkahalta, joll' on isä, koti. Jokin tuuli kodistani tullee, taivaan pilvi taitaa veljen' olla, lunta vain yön jaloilla ma lienen, jonka pois hän polkee tupaan tullen, jaloilt' yön ei sulanutkaan lumi, tuulen kansa' ei vierryt Pilven veikko, poika jäi ja nuorukaiseks nousi.
Text from Project Gutenberg, public domain.