Ajan käänteessä: Isänmaallisia runoja ja ballaadeja
Larin-Kyöstin "Ajan käänteessä" on isänmaallisten runojen ja balladien kokoelma, joka syntyi 1800-luvun lopun käännekohdassa, sortovuosien kynnyksellä. Runot piirtävät laajan kaaren Suomen kansan vaiheista: vaeltavasta heimosta, joka löysi luvatun maansa tuhansine järvineen, kristinuskon ja vieraan vallan tulosta, isovihan ja nälkävuosien kärsimyksistä aina niihin neljään ratsastajaan, jotka kantavat kruunua kansan kohtalon yllä. Mukana on niin synkkiä talviöiden näkyjä, hiipuvan hiilloksen ääressä kuolemaa odottava vaeltaja, kuin valoisia kevään ja vapauden kuvia.
Kokoelman kantavia teemoja ovat kansallinen muisti, kärsimyksestä nouseva sitkeys ja toivo paremmasta huomenesta. Runot puhuvat köyhän kansan hengissä säilymisestä, oikeudenmukaisuuden kaipuusta ja vapauden odotuksesta uhkaavan idän varjossa. Teos on merkittävä ajankuvana ja kansallistunnon ilmauksena: se valaa rohkeutta ja yhteenkuuluvuutta aikana, jolloin Suomen itsehallinto oli vaarassa, ja muistuttaa, että vaikeinakin aikoina "elettihin ennenkin".
How it begins
Helki tiuku kuin helkit vaan illalla joulun, kun huurre peittää maan, tuima taival on kulkijalla, onni mustuneen orren alla, loista loitolle lieto lies, hankeen hukkuvi matkamies polulla maaliman rannan! Lumi lennä kuin untuvyö, syvä ja musta ois muuten ilta-yö, lennä Tuusulan lammin luokse, miss' on mökissä oljen tuokse, kussa kynttilä lehahtaa! — Kuka tuvassa huoahtaa polulla maaliman rannan? Lapset telmivät pahnoillaan, liekkien leikkiin mies tuijottavi vaan, elää vielä ja on jo vainaa, kalma kaartaa ja ilma painaa. Pystyvalkea loimottaa, sydän vilussaan vavahtaa polulla maaliman rannan. Keijut lapsuuden kuiskuttaa: hoivassa äidin sait nuorra taivaltaa, oli pehmeät kotipellot, soitti rastas ja kiikkui kellot, tuttu väkesi kullervoi, silloin sielusi kannel soi polulla maaliman rannan. Impivaara se tarinoi, laulusi kummit ne kummat lahjat toi, luomisinnossa istuit silloin paimenhuilulla soittain illoin ohikulkijan kuulemaa virttä, rattosan haikeaa, polulta maaliman rannan. — Orsiin valkea heijastaa… Kalsea katse jo kosteen kiillon saa mailta ikuisen yrttipuiston, mailta onnen ja pyhän muiston, aatos haahtena laskettaa suurten unelmain merten taa polulta maaliman rannan. Lapset telmivät pahnoillaan, mierollakulkija elää uudestaan, nostaa kättä ja siunaa lasta erheen elkeihin sortumasta. Loista loitolle lieto lies, poijes kulkevi matkamies polulta maaliman rannan! Tummat neitoset kuiskuttaa: elonpolku kaita, laaja Manan maa, unhon unta saat kyllin tuolla, tahdot kuolla. — "Nyt tahdon kuolla!" Hiilos hiipuu ja tummenee, koito kotiaan kaipailee polulla maaliman rannan. 23/12 98 MENNEITÄ VAIHEITA.
Text from Project Gutenberg, public domain.