Kalevala
Mieleni minun tekevi... Näin alkaa Kalevala, Elias Lönnrotin kansanrunoudesta kokoama suomalainen kansalliseepos, jonka laajempi versio ilmestyi vuonna 1849 ja sisältää 50 runoa. Eepos kertoo Kalevalan ja Pohjolan väen vaiheista: tietäjä Väinämöisen syntymästä ja lauluvoimasta, seppä Ilmarisen takomasta onnen lähteestä Sammosta sekä huimapäisen Lemminkäisen seikkailuista. Tarinaa kuljettavat kosinta-, kilpa- ja kostoretket, ja huipentumana on taistelu Sammon omistuksesta Louhea, Pohjolan emäntää, vastaan.
Kalevala ammentaa muinaisesta runonlauluperinteestä ja kalevalamittaisesta runoudesta, jonka Lönnrot keräsi laulajilta kierroksillaan. Sen keskeisiä teemoja ovat sanan ja tiedon mahti, ihmisen ja luonnon suhde sekä yhteisön kohtalo. Teos on muovannut suomalaista identiteettiä, kieltä ja taidetta enemmän kuin mikään muu kirja, ja se kuuluu maailman tunnetuimpiin kansalliseepoksiin.
How it begins
Lönnrot ystävineen jatkoi edelleen kansanrunojen keräämistä. Uutta aineistoa kertyi runsaasti. Sen pohjalta Lönnrot julkaisi Kalevalan toisen, laajemman version vuonna 1849. Eepoksessa oli nyt 50 runoa (22 000 säettä) ja se oli juonenkulultaan yhtenäisempi kuin vanha Kalevala. Vuoden 1849 Kalevala on se, jota siitä lähtien on Suomessa luettu ja johon myös useimmat käännökset pohjautuvat. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, jonka perustajiin Lönnrotkin kuuluu, julkaisi sekä vuoden 1835 että 1849 Kalevalan. Oheinen teksti perustuu SKS:n julkaiseman 1849 Kalevalan 28. painokseen. Sen on Anssi Toivon tekstistä muotoillut ja tarkastanut Johanna Kurela. Kommentit ja korjaukset: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura Sirkka-Liisa Mettomaki Sirkka-Liisa.Mettomaki@finlit.fi Ensimmäinen runo Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi lähteäni laulamahan, saa'ani sanelemahan, sukuvirttä suoltamahan, lajivirttä laulamahan. Sanat suussani sulavat, puhe'et putoelevat, kielelleni kerkiävät, hampahilleni hajoovat. Veli kulta, veikkoseni, kaunis kasvinkumppalini! Lähe nyt kanssa laulamahan, saa kera sanelemahan yhtehen yhyttyämme, kahta'alta käytyämme! Harvoin yhtehen yhymme, saamme toinen toisihimme näillä raukoilla rajoilla, poloisilla Pohjan mailla. Lyökämme käsi kätehen, sormet sormien lomahan, lauloaksemme hyviä, parahia pannaksemme, kuulla noien kultaisien, tietä mielitehtoisien, nuorisossa nousevassa, kansassa kasuavassa: noita saamia sanoja, virsiä virittämiä vyöltä vanhan Väinämöisen, alta ahjon Ilmarisen, päästä kalvan Kaukomielen, Joukahaisen jousen tiestä, Pohjan peltojen periltä, Kalevalan kankahilta. Niit' ennen isoni lauloi kirvesvartta vuollessansa; niitä äitini opetti väätessänsä värttinätä, minun lasna lattialla eessä polven pyöriessä, maitopartana pahaisna, piimäsuuna pikkaraisna. Sampo ei puuttunut sanoja eikä Louhi luottehia: vanheni sanoihin sampo, katoi Louhi luottehisin, virsihin Vipunen kuoli, Lemminkäinen leikkilöihin.
Text from Project Gutenberg, public domain.