Haamulinna
Eino Railon "Haamulinna" on laaja kirjallisuushistoriallinen tutkielma, joka johdattaa lukijan Englannin 1700-luvun kauhuromantiikkaan. Teos lähtee liikkeelle Horace Walpolesta, jonka katsotaan tietoisesti aloittaneen tämän suuntauksen, ja seuraa M.G. Lewisin kaltaisten "valmistuskauden" kirjailijoiden työtä. Railo ei keskity niinkään tekijöihin kuin niihin aineksiin ja mielikuviin — ennen kaikkea menneisyyteen sijoittuvaan, luonnon ja raunioiden täyttämään näyttämöön — joita nämä kirjailijat kokosivat ja jalostivat suurempien seuraajiensa käyttöön. Tarkastelu ulottuu vapaasti aina myöhäisempään romantiikkaan saakka.
Teoksen keskeinen väite on, että vuosisadan vaihteen suuri romantiikka ei syntynyt äkillisenä vallankumouksena vaan orgaanisen kehityksen tuloksena, jonka juuret ulottuvat laajalle ja kauas. Railo osoittaa, kuinka kauhuromantiikan kuvasto suggeroi leimansa myöhempään kirjallisuuteen silloinkin, kun sen alkuperä oli jo unohtunut. Kirja merkitsee siksi tärkeää puolustuspuhetta usein vähätellylle esiromanttiselle kaudelle ja valottaa, mistä lähteistä romanttinen luomisnäkemys ammensi muotonsa ja tunnelmansa.
How it begins
Englannin 1700-luvun suurten realistien, Richardsonin, Fieldingin ja Smollettin tuotanto kukoisti voimakkaana ja ajallensa leimaa antavana kolmisenkymmentä vuotta, alkaen Pamelasta 1740 ja päättyen Humphrey Clinkeriin 1770. Ossianin viimeinen sikermä ilmestyi 1763, Percyn ballaadikokoelma 1765; Chatterton ja Akenside poistuivat 1770, Gray 1771 ja Goldsmith 1774. Tämän jälkeen seuraavina vuosikymmeninä pitää runouden lippua korkealla Burns, kuitenkaan vielä skotlantilaisen murteensa vuoksi pääsemättä myöhempään maineeseensa, soinnuttaa sonettinsa Bowles, sommittelee säkeensä Cowper ja saavuttaa runoilijamainetta Crabbe. Vaikka runollisia arvoja luotiinkin, on kuitenkin ilmeisesti kysymyksessä jonkinmoinen etsimisen aika, jolloin kyllä pyritään vapautumaan klassillisuudesta, mutta ei vielä tavoiteta uuden säveleen täyttä sointua, — eräänlainen aallonpohja, jota kestää vuosisadan vaihteeseen, suuren romantiikan syntyyn saakka. Tämä kirjallisen etsimisen aika eli 1700-luvun neljä viimeistä vuosikymmentä on tuon suuren romantiikan valmistuskautta, jolloin parempien nimien rinnalla monet vaatimattomat kirjailijat viljelivät uuden, tulossa olevan suunnan aineksia, puhdistaen niitä sopiviksi suuremmille kyvyille. Kun professori Yrjö Hirnin ystävällisen neuvon johdosta kohdistin huomioni erääseen tämän valmistuskauden tyypilliseen kirjailijaan, M.G. Lewisiin, tulin vähitellen yhä enemmän kiintyneeksi ei niin paljon itse kirjailijapersoonallisuuksiin, kuin niihin aineksiin, joita he tuotannossaan käyttivät. Kirjailijoina he mielestäni häipyivät sen aineiston taakse, jota he kukin haarallaan kokosivat ja viljelivät, jättääkseen sen sitten suurempien seuraajiensa käytettäväksi. Romantiikkahan on yleensäkin kirjallisuuden alue, jossa mielenkiinto suuressa määrässä kohdistuu itse aineksiin, koskapa se juuri niistä saa huomattavan osan omalaatuisuudestansa; tämä koskee ymmärrettävästi erikoisesti romantiikan valmistuskautta, aikaa, jolloin tuota aineistoa ruvettiin kokoamaan ja viljelemään.
Text from Project Gutenberg, public domain.