Anna Liisa; Kotoa pois
Anna Liisa kutoo häämekkoaan, kun hänen sulhasensa Johannes saapuu ja ehdottaa kuulutuksia ja häitä kolmen viikon päähän. Onnellisen hetken alla kytee kuitenkin salaisuus: vuosia aiemmin nuori Anna Liisa sai lapsen renki Mikon kanssa, ja lapsi sai surmansa. Kun Mikko ja tämän äiti Husso palaavat kylään ja vaativat Anna Liisaa naimisiin Mikon kanssa, menneisyys uhkaa murskata hänen uuden onnensa. Lopulta Anna Liisa valitsee tunnustuksen ja rangaistuksen vaikenemisen ja valheen sijaan.
Minna Canthin viimeinen näytelmä käsittelee syyllisyyttä, häpeää ja omantunnon vaatimusta sovituksesta. Se nostaa esiin naisen aseman, kaksinaismoralismin ja yhteiskunnan armottomuuden lankeavaa naista kohtaan. Anna Liisan ratkaisu — vastuun kantaminen ja sisäinen vapautuminen julkisen tuomion kautta — tekee teoksesta suomalaisen realismin ja varhaisen naisnäkökulman keskeisen klassikon, joka puhuttelee yhä eettisellä syvyydellään.
How it begins
Anna Liisa luo kangasta. Hän on valkoverinen, solakka nainen, surumieliset, suuret, siniset silmät, kaunis, mutta hiukan kalpea; hänen vaaleat hiuksensa riippuvat paksulla palmikolla takana. Hetken päästä tulee Johannes sisään.) JOHANNES. Päivää, Anna Liisa. ANNA LIISA. Johannes! Sepä hauskaa. JOHANNES. Sattuipa hyvin, kun tapaan sinut täällä yksinäsi. Vieläkö sinä nyt alotat kangasta? ANNA LIISA. Vielä. JOHANNES. Ja aijot saada sen valmiiksi myös? ANNA LIISA. Täytyy. Tästä, näetkös, tulee vihkimäleninki. JOHANNES. Elä? Vai vihkimäleninki! Mutta kylläpä sitten saat pitää kiirettä. Sillä tiedätkös mitä minulla nyt on mielessä? ANNA LIISA. Noo? Annahan kuulla. JOHANNES. Ehei!—Ei sitä noin työtä tehdessä, se kun on niin ylen tärkeätä. Käy istumaan tuonne pöydän luokse, niin kerron. ANNA LIISA (säpsähtää) Ylen tärkeätä? Mitä se sitten onkaan? JOHANNES. Ei mitään ikävää. Elä pelkää. Kovin sinä olet paha säikkymään. ANNA LIISA (pyyhkäisee otsaansa, rauhoittuu). Niin, eikö se ole hupsua? Turhanpäiväisestä kun aina veret sävähtävät.—Istu sinä penkille tuohon, minä otan jakkaran. JOHANNES (silittelee hänen hiuksiaan). Siihenkö sinä taas asetut alas? Tulisit ennemmin tänne polvelleni. ANNA LIISA. Ei, anna minun istua näin ikään. Tässä sinun jalkojesi juuressa on niin hyvä olla. JOHANNES. Mutta sylissäni olisi vielä parempi. Tulepas koettamaan. ANNA LIISA. Ei, ei. En minä tule. JOHANNES. Et tule? Miksi et tule? ANNA LIISA. En nyt. Sitten toisen kerran. JOHANNES. Sittenkö, kun olen kertonut asiani? Tuletko sitten? ANNA LIISA. No, ehkäpä. JOHANNES. Hyvä on. Minä pidän kiinni sanastasi. ANNA LIISA.
Text from Project Gutenberg, public domain.