Lauluja ja ballaadeja
Lauluja ja ballaadeja on Aino Kallaksen varhainen runokokoelma, jonka avaa tarina Englannin kuninkaasta Edvistä, Alfred Suuren pojanpojasta. Nuori hallitsija rakastuu kauniiseen Elgiivaan ja korottaa tämän kuningattarekseen, mutta mahtava kirkollinen puolue apotti Dunstanin johdolla ei suvaitse liittoa. Vallanhimoinen munkki, joka itse nuoruudessaan loisti hovin pidoissa, juonittelee rakastavaiset eroon: Elgiiva tuomitaan ensin maanpakoon ja lopulta surmataan, ja lyhyeen hallinneen Edvin elämä päättyy varhain. Tämän ydintarinan rinnalla kokoelma kuljettaa muita lauluja ja balladeja.
Teos käsittelee rakkauden ja vallan välistä traagista jännitettä, uskonnollisen tekopyhyyden ja maallisen kaipuun törmäystä sekä yksilön voimattomuutta ankarien yhteiskunnallisten voimien edessä. Dunstanin hahmossa kuvataan kiehtovasti intohimon kääntyminen kylmäksi vallanhaluksi. Romanttisen kauden hengessä syntyneenä kokoelma valottaa Kallaksen kirjailijanuran alkua ja hänen myöhemmälle tuotannolleen ominaista kiinnostusta kohtalonomaisiin, traagisiin naiskohtaloihin.
How it begins
Edvi, Englannin kuningas, Alfred suuren pojanpoika, oli rakastunut nuoreen, kauneudestaan maan mainioon Elgiivaan, jonka hän sittemmin myös koroitti kuningattareksensa. Mutta mahtava kirkollinen puolue, apotti Dunstan etupäässä, ei suosinut tätä liittoa ja sen toimesta lähetettiin Elgiiva ensin maanpakoon ja myöhemmin surmattiin, Edvikin kuoli nuorena hallittuaan ainoastaan lyhyen ajan 956 — 959. 1. Laulu: EDVI KUNINGAS NÄKEE ELGIIVAN Sadat hopealamput hohtaa, Ja valoa tulvivaa Salin korkeat kristalliseinät Tuhatkertaisna heijastaa. Käy kahina raskaan silkin, Puhe virtana vieriää, Timantteja säihkyy ja katseet Ne kilvan välkähtää. Vaan äkkiä vait'-olo valtaa Ja taukoovi kuiskeetkin. Kuningas, nuori Edvi, On astunut salihin. Hän ylväänä tervehtääpi, Salin ympäri katseen luo, Ja parvessa kaunotarten Sen hetken viipyä suo. Vaan tuolla ken — oven suussa? -— Noin silmätkö pettää vois! Ah, onhan kuin pyhä neitsyt Alas taivaast' astunut ois! Kukan vartena norjana kohoo Siro vyötärys hentoinen. Voi, välkettä kultakutrin Ja suloa silmien! »Ah, Dunstan, tuonne katso, Tuon impyen tunnetko? Hän muista eroittuupi Kuin tähdistä aurinko! »Vai etkö, — no, vähät siitä, Hän sentään, ma vannon sen, Vaikk' kerjäläinenkin oisi, On hengetär sulouden! »Sävel tulinen, tenhosa soios, Ja kantelo helkkykään! Kun kuningatartaan Edvi Käy tanssihin pyytämään» Ja kaikkien katsellessa Hän astuvi immen luo: »Sua, kaunis tuntematon, Mun tanssihin viedä suo!» Tytön poskella puhtahalla Puna polttava hehkuaa, Ja kainona, vitkastellen, Sinisilmät hän kohottaa. Sadat katsehet seuraa heitä, Ylt'-ympäri kuiskaillaan, Mut ääneti, lumottuina He toistaan katsovat vaan.
Text from Project Gutenberg, public domain.